*

MirjamiParant

Pieni poika pihallamme!

Kävelen kauppakasseineni kotipihalleni. Minua on vastassa poika, arviolta 6-7 v. Pieni ja hentoinen. Polkupyörällä. Hän sanoo kasvojensa värähtämättä, moi!  Vastaan, moi!

Pysähdyn. Hän tulee lähelle, haluaa puhua.

Sanon, että olen menossa kotiin, sillä koirani on ollut jo muutaman tunnin yksin.  

Kysyn kuitenkin, että aloititko koulun. Hän sanoo, joo. Toisen luokan, hän lisää, mutta se koulu on hirveän iso, siinä on monta kerrosta. Meidän entisessä koulussa ei ollut kerroksia. Olin siellä erityisluokalla, mutta olin kaikkein rauhallisin.

Totean, no hyvä. Olit siellä rauhallinen. 

Miten sinä tässä isossa koulussa, kysyn. En tiedä. Ehkä se on liian iso minulle.

Poika on nähnyt minut aiemmin pihallamme ja seurannut tarkkaan. Hän tietää, että minulla on koiran lisäksi kissa. 

Hän sanoo, meillä on kissa, mutta se ei käy ulkona. Se leikkii parvekkeella, ottaa kiinni ötököitä.

Minä sanon, että mun kissa on tottunut käymään ulkona. Olen tehnyt sille terassillemme majan. Kissa nukkuu siellä nytkin, päiväuniaan. 

Poika toteaa, että meidän kissa ei pääse ulos. Sitä ei saa päästää.

Näen, miten pojan aika käy vähiin. Hän ei luovuttaisi, mutta minun on mentävä.

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Luulen, että liian monella pikkuihmisellä on tarve puhua ja kertoa tekemisistään, mutta myöskin liian monella vanhemmalla on liian kiire kuunnella lastaan. Se on sääli, niin sääli että sydäntä joskus oikein vihloo, kun kuuntelee kaupassa millä ärtyneellä ja kiukkuisella äänellä jotkut vanhemmat puhuvat lapsilleen.

Viimeksi kauhistelin sitä toissapäivänä Jumbossa, miten moni pieni ihminen itki, eikä vanhemmat siihen reagoineet muuten kuin haukkumalla heitä. Oli vähällä, etten mennyt siitä sanomaan, mutta aikaisemman kokemukseni mukaan vanhempien kiukku siitä vain kasvaa. Mihin on joiltakin kadonnut kokonaan ystävällinen suhtautuminen omaan lapseensa.? Kaipaisin jo välillä "lapsentekokorttia" tai ainakin pakollista kurssia lapsen psyykkeen- ja kehityksen kulusta.

Kiva kun pysähdyit Mirjami ja kuuntelit yhtä näitä pienemmistä, joilla ei aina ole kovinkaan helppoa tässä jotenkin vähän liian koventuneessa ilmapiirissä, jossa näyttää koulukiusaaminenkin vain olevan liian yleistä.

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Kaija, kiitos! Mietin usein, miten olen itse toiminut lasteni kanssa nuoruusvuosinani. Minulla ei kuitenkaan ole mitään kauhuskenaarioita, joten ehkä jotenkin kohtuullisesti.

Alue, jolla asun, on paljon lapsiperheitä, myös paljon muuttoliikettä. Kerran jos toisenkin, olen ollut läsnä, kun koulunsa aloittavat tulevat kotiin ja vaikkapa avain on unohtunut tai muuten oli pelottavaa mennä kouluun.

Näistä on puhumalla selvitty niin lapsen kuin vanhempien kanssa.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Asuin aikoinaan varhaisnuoruudessani Hyrylässä ja siellä oli keskustassa A&O -kauppa, jonka yhden naismyyjän kanssa äitini tuli puolitutuksi. Kyseinen myyjätär oli rempseä ja seurallinen, mutta sai potkut kohta sen jälkeen, kun keskiolut vapautui ja hän ei malttanut olla naukkailematta sitä työpaikallaan.

Kun äitini oli sitten kerran kauppaan menossa, silloin noin nelivuotinen kyseisen myyjättären pikkupoika ajeli kolmipyöräisellä fillarilla eräällä aukiolla äitini luokse ja tervehti reippaasti, koska tunsi hänet ulkonäöltä.

Äitini oli kysynyt:
-Onkos äitisi nyt kotona, kun ei enää ole kaupassa töissä?
Poika oli vastannut:
-Ei!
Äitini jatkoi:
-No missäs hän sitten on?
Poika vastasi:
-Juopottelemassa!

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Juha K, kiitos kommentistasi! Viehtymys juomiseen on usein geneettinen perimä, mutta myös opittu tapa. Humalahakuinen juominen on edelleen voimissaan niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa, Venäjästä puhumattakaan. On surullista, että ihmiset, jotka oikeasti ovat hyväsydämisiä, joutuvat juomisensa takia 'mustalle listalle', eli hylkykansalaisiksi.

On selvää, että lapset lojaalisuudessaan rakastavat myös juovia vanhempiaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on Ruotsissa asuva kirjailija Susanna Alakoski, joka on kirjoittanut mm. kirjan Sikalat. Vaikka hänen lapsuuskokemuksensa perustuvat paljolti vanhempiensa viinahuuruiseen elämään, on hän myöhemmin tunnistanut sen, miten vanhempiensa kyvyttömyys sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan saneli paljolti myös juomiskäyttäytymistään.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset